Hän saapuu talon valkoiseen, pöydällä tyhjiä viinilaseja.
Kello on liikaa ja hän kylmissään, ei kuule ketään eikä kukaan kuule.
Häntä kattoa vasteen koliseen, ajan luisevat sormeen.
Täällä nurkista vuotaa happea sisältä ulospäin.
Läpi katkoon aisten ajatusten, seiniä pitkin valuhan veren altaan.
Pian vahteran kaatuu, mutta rumpua pitkin se kiveää.
En tajusin koskaan itkekään, en tajusin koskaan itkekään.
Mustassa tuulessa liikkuvat ystävät ikuiset.
He ovat niihin lähellä, etteivät nää mitään.
Muutaman vuoden päästä on tämäkin muistoina päiväkirjossa vaan.
Ullaan koon perällä nukkuu hiljaa.
Läpi katkoon aisten ajatusten, seiniä pitkin valuhan veren altaan.
Pian vahteran kaatuu, mutta rumpua pitkin se kiveää.
En tajusin koskaan itkekään, en tajusin koskaan itkekään.
Muutaman vuoden päästä on tämäkin muistoina päiväkirjossa vaan.
Torimukula kivet nostaa ilmaan.
Sen verran mitä välttämätöntä on, saarisumussakin voi hengittää.
Taivas halaa kaikkea, mut häntä se väistää.
Ainakin viemättä.
Täällä tänään pysyy silti suunta askeltein, ja se on eteenpäin.
Läpi kakkonensten ajatusten, seiniä pitkin valuvan veren alta.
Pian vahteran kaatunutta rumpua pitkin, se kiveää.
Entä jos en koskaan itkekään?